Kun mennyt aika muuttuu eläväksi

Mitä syötiin aamupalaksi kolmesataa vuotta sitten? Oliko lapsilla kengät? Ja kuka ne oli tehnyt? Kauanko kului aikaa aluspaidan ompelemiseen käsin, ja missä välissä päivän töitä sen ehti tehdä? Millaista oli asua maalattialla tai olkikaton alla? Miltä tuntui lähettää miehensä tai poikansa sotaan ja miten arkea sen jälkeen elettiin?  

Siitä huolimatta että historian numero ei koulutodistuksessani ole esiteltäväksi kelpaava, historia on aina kiehtonut minua. En ole jaksanut kiinnostua siitä, minä vuonna jonkin alueen rajat siirtyivät tai minkä niminen joukkio minkäkin paikan valtasi. Numerot eivät oikein jää mieleeni. Mutta se miten ihmiset elivät eri aikoina, se minua kiehtoo. Se oikea elämä, mitä se tarkoitti käytännössä? Käsityöläisenä minua erityisesti kiinnostavat myös kädentaitoihin liittyvät asiat historiassa. Mitä silloin tehtiin ja miten? Ennen ei ollut koneita, esineitä tehtiin sen mukaan mitä kipeimmin tarvittiin. Kaikkeen ei ollut varaa ja sitten vain elettiin ilman. Luulen että ennen lähes jokainen osasi monta erikoistakin käsityötaitoa. Olihan pakko. Nykyään niitä osaavat vain ne joita kiinnostaa osata.

Menneenä kesänä osallistuin ensimmäistä kertaa myyjänä tapahtumaan, jossa käsityötuotteiden myynnin lisäksi toinen vähintäänkin yhtä tärkeä tavoite oli historian eläväksi tekeminen. Tapahtuman historialliseen puoleen sai kukin osallistua kiinnostuksensa mukaan, mutta kaikkia tapahtumaan valittuja myyjiä velvoitettiin pukeutumaan aikakauteen sopivasti. Ja voi miten mukavaa se olikaan! Aivan kuin olisi saanut muutamia hetkiä kurkistaa aivan jonkun muun elämään ja ihan erilaiseen aikaan. En sentään ommellut vaatteitani käsin, vaan koneella. Mutta se olisi tietysti ollut tuon aikakauden ainoa mahdollinen tapa ommella.

Myyjät saivat pukeutua maalaisrahvaan asuun, enkä minäkään ryhtynyt valmistamaan kovin monimutkaista asua, vaan tyydyin helppoon vaihtoehtoon, nettiohjeista löytämien ohjeiden mukaisiin suoriin saumoihin ja materiaaliksi päätyivät kirppisverhot, vanha lakana ja kaapista löytynyt pala vaaleaa pellavaa.  Mutta tiedän että moni historianharrastaja tekee pukunsa ihan kokonaan käsin ommellen. Ne monimutkaisetkin.

Kiinnostuneet voivat lukea Minttumaan blogista tarkemmin  noiden yksinkertaisempien vaatteiden valmistuksesta. Markkinoiden jälkeen kirjoitin sinne myös tapahtuman historiallisesta osasta, johon vahvasti liittyi Napuen taistelun muistovuosi. Ennallistamisnäytöksessä nähtiin ja kuultiin satojen historianharrastajien voimin mitä silloin 100 vuotta sitten tapahtui.

1700-luvun markkinat järjestettiin ihanissa maisemissa.

Sää vaihteli auringonpaisteesta rankkasateeseen. Maata viistävät hameenhelmat olivat kurassa ja märät, monen myyntikojun lattia oli ennemminkin lätäkkö, ja tämän tästä nostelimme kojun kattoa jottei sadevesi keräänny liikaa ja romahduta sitä alas. Välillä virittelimme muovin kojumme eteen ja kutsuimme asiakkaat sisäpuolelle sadetta pitämään. Ja mitä vielä, en ole koskaan nähnyt niin paljon ampiaisia kuin silloin näin. Esimerkiksi meidän naapurikojussamme  myytiin ihania karkkeja, ja se ei tosiaan jäänyt ampiaisilta huomaamatta. Niitä oli vähintäänkin satoja. Siis niitä ampiaisia. Minua jännitti etukäteen kuinka voimat riittäisivät kolmen päivän myyntitapahtumaan, mutta huomasin, että jaksamista helpotti todella paljon ulkoilmassa oleminen. Sisätiloissa järjestettävät tapahtumat ovat selvästi väsyttävämpiä, ainakin minulle.

Suomen Käsityöyrittäjistä oli mukana useita muitakin yrityksiä, mutta mainitsen tässä vain pari. Kanssani samaa myyntikojua jakoi ihanan värikäs Nunnun.



Alemmassa kuvassa on Pikkukylän puodin Mervi ostostensa kanssa. Tuon kauniin rasian, joka on päällystetty aidoilla vintagetapeteilla, on valmistanut Maheka. Mervin sylissä on Minttumaan Minttukarhu. Tapahtuman lopulla sain juttuseuraa Mervin ihastuttavasta tyttärestä, joka kertoi Minttukarhun jo saaneen nimen. Se oli saanut myyntipöydällä lähellä olleesta  tervasaippuasta turkkiinsa hieman tervantuoksua, ja uusi nimi olikin Minttukarhu Tervanen :)