Että voisin jatkossakin katsoa pomoani silmiin

Kun aloitin käsityöyrittäjänä, pomoni vannotti, että muistaisin työssäni muutamia sääntöjä. Muuten saisin vapaat kädet. Ne säännöt menivät kutakuinkin näin:

Pidä työmääräsi kohtuullisena. Ei ole väliä sillä että rakastat työtäsi, jos työmäärä saa sinut vain uupumaan. Tee omalla tavallasi; ei tarvitse tehdä niinkuin muut, vain siksi että jonkun toisen mielestä tarvitsisi tehdä niinkuin muut. Kun tekemäsi tuote puhuttelee tai ilahduttaa jollakin tavalla itseäsi, on muitakin joille käy niin; usko tuotteisiisi. Et voi olla yrittäjä vain tehdäksesi rahaa, katso pidemmälle ja etsi kestävämmät perusteet. Vaikka se tarkoittaisi vähän köyhempiä eväitä, se tarkoittaa kuitenkin eväitä hyvällä omallatunnolla. Tee työsi niin, että sillä on jotain merkitystä; ilahduta tai auta ilahduttamaan. Tee tuotteita, joiden kautta ihmiset voisivat kertoa toisilleen: "olet minulle tärkeä". Ja muista: virheitä tulee. Opi niistä.

Olen käynyt pomoni kanssa lukuisia kehityskeskusteluita, mutta yhä vain saan muistutuksia. Erityisesti ensimmäistä sääntöä on hyvin hankala noudattaa. Oma kokemukseni on, että Suomessa ei tajuta tukea pienyrittäjiä, vaikka se kyllä kannattaisi. Kaikenlaiset monimutkaiset ja epäloogiset säännöt ja kiemurat hankaloittavat asioita, jotka voisi toteuttaa paljon yksinkertaisemminkin. Nämä kiemurat kuluttavat työaikaa kamalan paljon aivan muuhun kuin siihen, mitä minun oli yrityksessäni tarkoitus tehdä. Ja työpäivä venyy. Tuntuu että tässä maassa yrityksen pitäisi kasvaa vain mahdollisimman suureksi. Muulla ei ole juurikaan merkitystä. Mutta ei niitä kaikkein eniten hankaloittavia asioita tarvitse oikeasti niin kaukaa hakea, löydän niitä ihan itsekin, paljon paljon lähempää. Ei oikeastaan tarvitse lähteä yhtään mihinkään löytääkseen ne. Mutta jos en silti yrittäisi pitää näitä mielessäni ja yrittää aina uudelleen, en voisi pian enää katsoa pomoani silmiin - peilistä.

Ja millaista sitten on olla ihan oma pomonsa? Ei sekään ole ollut aina helppoa. Toisinaan turhauttaa niin että tekisi mieli heittää hanskat tiskiin, antaa potkut sille yrityksen ainoalle työntekijälle joka taas kerran harhautui tekemään jotain ei niin tärkeää, vaikka ne pakolliset työtehtävät odottivat tekijäänsä ja aika meinasi loppua kesken, tai keksi jälleen uuden tuotteen myyntitapahtumaa edeltävänä iltana ja sen näki kyllä kolmen tunnin unien jälkeen ihan vain naamasta, silloin kun piti pirteänä lähteä pystyttämään myyntikojua. Tai ainakin ihan viimeistään silloin kun se löysi paperipinosta jouluaatonaattona joululahjatilaukset jotka luuli lähettäneensä jo viikkoa aiemmin. Mutta jos listaisin plussia ja miinuksia, olen kaikesta huolimatta varma että plussia tulisi paljon enemmän.   

Ne vapaat kädet ovat se innostavin juttu! Tiedän että muunlaiset toimintatavat olisivat toisinaan taloudellisesti järkevämpiä, mutta sitäkin enemmän ilahduttaa silloin, kun olen uskaltanut tehdä oman pääni mukaan ja saankin siitä kiitosta. Monet omista tuotteistani taitavatkin olla sellaisia, että niistä joko tykkää, tai sitten niitä ei ollenkaan tajua. Esimerkiksi paljastan, että kun Minttukarhu syntyi, eräs lähipiirini rakas henkilö rehellisesti tuli epäilleeksi, ettei niin pöllön näköistä otusta voi kukaan ostaa. Mutta minä olin jo rakastunut tuohon kummaan lajiin. Ja niin vain löytyi useampikin muu jolle on käynyt niin.

Kaiken vastuun kantaminen ja työn tekeminen yksin on kuitenkin myös haastavaa. Mistä voi saada tietoa siitä kuinka asiat kannattaa tehdä käytännössä? Virastoissa kerrotaan mitä laki vaatii ja mihin verot maksetaan, mutta ei ole olemassakaan sellaista virastoa joka kertoisi mitä messuille tarvitaan mukaan, mistä voin ostaa ison määrän vetoketjuja, miten vastaan tullut erikoisempi työ merkitään itse kirjanpitoon, mistä tukkuhinta syntyy ja mitä tuoteturvallisuutta koskevat lakitekstit tarkoittavat, siis ihan suomeksi. Siksi olin ilahtunut kun joskus löysin Facebookista Suomen Käsityöyrittäjät-ryhmän. Epäröin hiukan kelpaisinko joukkoon, mutta onneksi pelkoni oli turha. Nyt jälkeenpäin voin kyllä todeta, että jos olisin kaiken ryhmästä saamani tiedon ja hyödyn oppinut itse kokeilemalla ja  kantapään kautta, tuo ainoa työntekijä olisi saattanut saada potkut jo aikoja sitten. 

Olen iloinen tuntiessani kuuluvani tähän joukkoon. Vielä pari vuotta sitten en tuntenut edes nimeltä montaakaan muuta käsityöyrittäjää. Ja nyt olen saanut heidän joukostaan jopa ystäviä. Ja aivan kuin olisin kuullut Minttukarhunkin hykertelevän mielissään, kun sen kuva tänään komeilee samassa Käsityökortteli-osoitteessa jonka kautta löytyy nykyään sivukaupalla niitä ihan samoja yrityksiä joita ennen itse vain ihailin.

(P.S. Se asiakas sai ne joululahjatilauksensa kyllä perille. Mutta oli se kuulkaa helpotus ettei hän asunut kuin sadan kilometrin päässä eikä vaikkapa Rovaniemellä. En olisi voinut itse käydä juhlimaan joulua jos niitä ei olisi viety jouluksi perille. Vaikka tulihan se minulle "hieman" kalliimmaksi kuin kahden kirjelähetyksen postimerkit olisivat tulleet.)