Käytännön oppitunti luovuuteen ja brändäykseen

Luovuus vaatii joutilaisuutta, sanotaan. Teen nyt pienen paljastuksen: ei vaadi. Luulen, että tuota sanontaa viljelevät haluavat vain vaikuttaa muita paremmilta löhöillessään sohvalla salkkareita tuijottamassa. Minun kokemukseni mukaan luovuus kukkii parhaiten, kun on kiire. Silloin, kun To Do -lista on pitkä ja pitäisi keskittyä puurtamaan rutiineja.

Käsityöyrittäjällä luovuus rehottaa kuin rikkaruoho aina myyntitapahtuman alla. Edellisen tapahtuman jäljiltä minullakin on ihan selvät sävelet: pinkit pipot ovat loppu ja keppihevosen ruusukkeita pitää ommella lisää. Essuja on leikattuna pino, ne pitää ommella valmiiksi asti. Helppo nakki, nuo kuntoon ja vähän muidenkin varastojen päivitystä ja iloisin mielin kohti seuraavaa tapahtumaa! Niin voisi luulla.

Pari yötä ennen tapahtumaa herään loistoideaan. Aamulla teen työhuoneella (ihan äkkiä vaan) prototyypin. Sen valmistuttua neljävuotias haluaa sen itselleen. Voi, miten söpöä! Tietysti ompelen prototyypin nro 2, vähän parannellun. Siinä vaiheessa ekaluokkalainen kotiutuu koulusta haluamaan sen itselleen. Päätän tehdä vielä yhden. Ja miksei samoilla lämmöillä sitten kokonaisen ensimmäisen myyntierän, kun tähän on kerran jo puoli päivää tuhraantunut.

Perhe pitää ruokkia ja työhuoneella vallitsee kaaos. Ommellessni radiossa soi ABC:n Look Of Love ja muistan, miltä se kuulosti 12-vuotiaana mankassa kasetilta. Mankka oli veljen kanssa yhteinen ja sitä käytettiin omissa huoneissa vuoropäivinä. Ja muistan, miten silloin tanssittiin koulun diskossa ringissä: jalkoja siirreltiin paikallaan toistensa viereen, se oli coolia. Ja vielä coolimpaa oli, jos jalkojen siirtelyn lisäksi osasi samaan aikaan pitää käsiä paikallaan vähän vyötärön yläpuolella, ranteet rentoina. Aira Samulinin tanssitunneilla käyneet osasivat.

Tässä vaiheessa ruoka palaa (ihan vähäsen vain, sen voi kyllä syödä), työhuoneella on sikin sokin materiaaleja ja uusia tuotteita sekä huutava radio. Neljäsluokkalainen ilmaantuu koulupäivän uuvuttaman esiteinin dramaattisuudella ilmoittamaan, ettei ikinä saa mitään kivaa. Muttei tietenkään halua sitä samaa uutta tuotetta, jotka annoin pikkusiskoilleen.

Miehen kotiuduttua pääsen taas työhuoneelle jatkamaan. Uudet tuotteet vaativat jonkinlaisen telineen esillepanoon. Pengon ja tuunaan. Onhan tässä vielä aikaa niiden pipojen ja essujen ompeluun, joten ehdin hyvin tuunata myös muiden niihin uusiin tuotteisiin sopivien tuotteiden myyntitelineitä. Linja täytyy pitää yhtenäisenä. Ja tietysti tarvitaan myyntipöydälle uusi pöytäliina ja sitten pitää askarrella uusia yhteensopivia hintalappuja. Yritysilme ja brändäys on tärkeää, olen oppinut yrittäjyyskoulutuksissa.

Nyt tarvitsen edistyneeseen brändiini sopivat housut. Äkkiäkös sellaiset surauttaa, ammattilainen! Sakset esiin ja hommiin. Tässä mitään mittanauhoja tarvita. Eipä aikaakaan, kun sovitan uusia housujani: liian pienet. Ei se mitään, äkkiäkös uudet surauttaa, ammattinainen asialla nääs! Miehen syötettyä lapsille iltapalaa ja peiteltyä piltit peteihinsä peilaan uusia housujani: pahus vieköön, liian suuret.

Seuraavana aamupäivänä surautan kolmannet housut. Sopivathan ne ovat. Ammattilainen asialla nääs. Päässä muhii itsepintaisesti taas uusi tuoteidea, mutta kun ne To Do -listan asiat pitäisi ensin ommella alta pois. Jos ihan vähän kuitenkin, edes prototyypin...

Illan hämärtyessä otan itseäni niskasta ja ompelen essut valmiiksi. Pakkaan tapahtumaan mukaan otettavat tavarat kauppa-autoon ja viritän vekkarini herättämään ennen kukonlaulua. Valmistaudun myymään eioota pinkkejä pipoja kyseleville. Ensi viikolla ehtii niitä sitten, äkkiäkös ammattinainen surauttaa.

PS. Tervetuloa huomenna Kamppiin Helsingin Käsityökortteliin bongaamaan ne uudet tuotteet ja housut ja muut. Pinkit pipot ovat aika vähissä, mutta niitä keppihevosten ruusukkeita kyllä on. Luulen, että muidenkin käsityöläisten kojuista löytyy uutuuksia - ja tummia silmänalusia.